Oon opetellut ottamaan asioita rennommin. Vieläkin otan asiat liian vakavasti tai henkilökohtaisesti, mutta luulen, että suunta on vihdoin oikea. Kun talvella kävin moikkaamassa Wikua ylläpitokodissa, en uskaltanut ratsastaa sitä. En halunnut olla enää pettynyt, kun yhteistyö ei toimikkaan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin touhuamaan ponin kanssa. Taisi olla eka kerta, kun mun oli tarkoitus kiivetä ponin kyytiin. Laittaessani sitä kuntoon se oli levoton ja tuiski hännällä. Soitin äidille itku kurkussa, ettei ponilla ole kaikki hyvin. Pelkäsin alkuun, että Wiku ahdistuu minusta ja on siksi niin levoton. Kävelyttäessäni ponia maneesissa, muistin miksi sen kanssa teen töitä. Se oli sellainen kliseinen "löydettiin kadonnut yhteys" momentti. Epämukavasta olosta huolimatta poni seurasi ja luotti muhun. Siitä hetkestä asti, oon asennoitunut Wikun kanssa tekemiseen eri tavalla. Päästin oikeasti irti paineesta pärjätä. Vieläkin se tunne hiipii välillä tajuntaan, mutta pyrin tunkemaan ne tunteen tiukasti takaisin maanrakoon.
Olen muillekkin toitottanut, että mitä järkeä harrastaa, jos se ei tunnu hyvälle? Joko pitää lopettaa, tai keksiä, kuinka asia korjataan. Tauko talvella teki mulle hyvää, mutta veri vetää edelleen hevoseten luo. Ei ole järin helppoa oppia ajattelemaan asioita vähemmän kriittisesti. Mutta se tie täytyy vain kulkea, jotta joskun opin nauttimaan elämästä. Enkä jatkuvasti pelkää virheitä ja epäonnistumisia. Mä uskon, että mulle tää on se avainsana, ainakin tällä hetkellä.
Tää postas vähän karkasi käsistä. Toivottavasti se kuitenkin herättää jotakin ajatuksia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti