#69 Avainsana

Haaveilen levelin nostosta Wikun kanssa. Tällä kaudella on tarkoitus kilpailla heA ratoja ja saada niihin rutiinia. Kehittää lisäyksiä ja rentoutta, myös radalla. Isoin ongelma on oma jännittäminen, verkassa kaikki on super hyvin, mutta radalla lamaannun enkä enää ratsasta. Osa siitä on rutiinin puutetta, mutta enimmäkseen jännitystä ja epäonnistumisen pelkoa. Siitä syystä mielummin kisaan noilla nuorilla ja projekteille. Paineita ei ole, usein haetaan vaan tulosta ja ollaan näyttämässä paikkoja. Wikun kanssa taas on tunne, että pitää pärjätä ja todistaa omaa, sekä ponin osaamista. Onko muiden mielipiteellä sitten oikeasti väliä?.. No ihan tosissaan ei ole! Ja ne joita kiinnostaa tietävät millainen eläin mulla on alla ja niitä muita ei kiinnosta pätkän vertaa.

Oon opetellut ottamaan asioita rennommin. Vieläkin otan asiat liian vakavasti tai henkilökohtaisesti, mutta luulen, että suunta on vihdoin oikea. Kun talvella kävin moikkaamassa Wikua ylläpitokodissa, en uskaltanut ratsastaa sitä. En halunnut olla enää pettynyt, kun yhteistyö ei toimikkaan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin touhuamaan ponin kanssa. Taisi olla eka kerta, kun mun oli tarkoitus kiivetä ponin kyytiin. Laittaessani sitä kuntoon se oli levoton ja tuiski hännällä. Soitin äidille itku kurkussa, ettei ponilla ole kaikki hyvin. Pelkäsin alkuun, että Wiku ahdistuu minusta ja on siksi niin levoton. Kävelyttäessäni ponia maneesissa, muistin miksi sen kanssa teen töitä. Se oli sellainen kliseinen "löydettiin kadonnut yhteys" momentti. Epämukavasta olosta huolimatta poni seurasi ja luotti muhun. Siitä hetkestä asti, oon asennoitunut Wikun kanssa tekemiseen eri tavalla. Päästin oikeasti irti paineesta pärjätä. Vieläkin se tunne hiipii välillä tajuntaan, mutta pyrin tunkemaan ne tunteen tiukasti takaisin maanrakoon. 

Olen muillekkin toitottanut, että mitä järkeä harrastaa, jos se ei tunnu hyvälle? Joko pitää lopettaa, tai keksiä, kuinka asia korjataan. Tauko talvella teki mulle hyvää, mutta veri vetää edelleen hevoseten luo. Ei ole järin helppoa oppia ajattelemaan asioita vähemmän kriittisesti. Mutta se tie täytyy vain kulkea, jotta joskun opin nauttimaan elämästä. Enkä jatkuvasti pelkää virheitä ja epäonnistumisia. Mä uskon, että mulle tää on se avainsana, ainakin tällä hetkellä. 

Tää postas vähän karkasi käsistä. Toivottavasti se kuitenkin herättää jotakin ajatuksia

#68 Lomalainen

Tai ainakin hevoseni on! Wiku nauttii laitumista muun lauman kanssa "mökillä" ja Niisku on miehelässä. Mä sen sijaan paiskin lähinnä töitä.

30.5 oltiin Wikun kanssa kisoissa, 2-tason heA. Oon päivään tosi tyytyväinen, kaikki meni niin kuin piti. Prosentit meni yli 60 ja samalla korotettiin viimevuoden tulosta samalta radalta, samalla kentällä. Poni oli rauhallinen koko reissun, eikä maha oireillut! Nyt poni saa laiduntaa ja lomailla, joitan tunteja se tekee ja mä käyn sitä liikuttamassa aina, kun pystyn. Vaikka sille massaa halutaankin, ei sen sovi ihan lihapullaksi muuttua kesän aikana! Tarkoituksena on katsella kesälle muutamat kisat ja valmennuksia, jos työt sen sallivat.

Niisku, mun pieni murheenkryyni.. Hänelle on uusi koti tiedossa, tuttavan tallissa. Nyt toivotaan, että kaikki menee nappiin ja saadaan Niisku tiineeksi, jonka jälkeen se pääsee muuttamaan uuteen kotiin. Sen aikaa ratsastelen sitä kotona ja puuhaillaan yhdessä. Harmittaa suuresti ja jokaisen hyppäämisen jälkeen vielä enemmän. Tuo tamma kiikutti mut hienosti yli 105cm okserista korvat hörössä, vaikka itse jäädyin totaallisesti matkalla ja yritin pysyä mukana. Oon saanut ihan hirveästi itseluottamusta Niiskun myötä, olisi ollut ihan super hienoa päästä joskus kilpakentille sen kanssa. Harmittaa, mutta josko sen varsasta tulisi aikanaan yhtä hieno ja luotettava ratsu.

Hypättiin aika ahkerasti ennen hevosten muuttoa, pääsin hyppäämään myös Napilla. Oli hauska nähdä, kuinka tamma innostui esteiden noustessa ja oli ihan hommassa mukana, vaikka alkuun ei olisi huvittanut. Loppuraveista ei meinannut tulla mitään, kun se oli nostamassa laukan valmiina hyppäämään lisää. 

Auton ratissa on tullut vietettyä kamalasti paljon aikaa. Jotenkin tosi hassua, että oon suorastaan inhonnut ajamista joskus. Nyt on ihan parasta, kun saat aamuyöllä ajaa yksin, ihailla maisemia ja kuunella hyvää musiikkia tai podcastiä. Loppuun muutama kuva reissuilta ja vapaapäivästäni merellä: