Viime Torstaina oltiin uudestaan Kirsin valkussa Katan tallilla. Kisoja ajatellen päädyttiin menemään kangilla. (Jotka ponilla ollut viimeksi joskus keväällä) Juteltiin alkuun hiukan edellisestä valkusta ja käytiin läpi mitä jäi mieleen. Todettiin että takarit ja laukka-käynti siirtymiset ovat suurin haaste radoilla, joten painotettiin tehtävät niihin. Wiku oli tosi väsyneen oloinen, se jaksoi kuitenkin hienosti koko valmennuksen läpi. Käynnissä ensin kokoiltiin ihan kunnolla, jotta myös takajalat polkisivat kunnolla alla. Mun piti koota niin pitkään, että Wiku oikeasti lyheni ja muutaman hyvän askeleen jälkeen pyytää sitä pidentämään askelta. Kun Kirsi oli tyytyväinen aloitettiin takarit, mun piti koota Wikua aika paljon verrattuna mihin on totuttu. Päästiin ihan hyvin jyvälle ja saatiin muutamat oikeinkin hyvät takarit. Olen Lissulle hirveän kiitollinen siitä, kuinka hyvän pohjan se on saanut meille luotua.
Laukkaa tehtiin isolla voltilla, alkuun viisi askelta laukkaa ja siirtyminen käyntiin, kun tämä sujui tehtiin samaa kolmella askeleella. Miten 35 minuuttia voi tuntua samalla niin pitkältä, mutta toisaalta niin lyhyeltä ajalta! Toiseen suuntaan aloitettiin heti kolmella askeleella, koska jäin hiukan liikaa ajamaan Wikua eteenpäin. Vasempaan siirtymiset oli koko ajan ihan hyviä, suunnan vaihduttua oikeaksi, unohdin mystisesti miten asetetaan. Meinasi olla vaikeaa, kun en tee siirtymistä tarpeeksi terävästi, jolloin pakka ehtii levitä. Ohjat tuppaa myös valahtamaan aina siirtymisessä, kun annan liikaa myöden. Keskityttiin siihen, että ohjat pysyy kädessä, eikä Wiku pääsisi lipeämään. Jos ponikin lepsuili jäin itsekkin siirtymiseen liian hitaaksi, Kirsi antoikin ohjeeksi heti laukannoston jälkeen miettiä jo siirtymistä takaisin käyntiin. Wiku yritti toistuvasti karata asetuksesta siirtymisessä, ohjeeksi annettiin myödätä vain ulko-ohjalta, jolloin taivuttavat avut oli helpompi pitää päällä vakaina.
Tästä jäi päällimmäiseksi ymmärrys siitä, että poni on oikeasti kehittynyt ja sitä voi viedä ihan rohkeasti eteenpäin. Sekä sain tunteesta kiinni, miten ja kuinka paljon voin koota. Oli kiva huomata, että vaikka tehtävät olivatkin vaikeita, ne eivät olleen mahdottomia. Mikä kertoo mulle, että ollaan kuitenkin tehty oikeiden asioiden kanssa töitä, eikä tulevaisuudessa vaativan kilpailemine ehkä sittenkään ole mahdoton ajatus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti