Luukku 4&5

Millainen on mun hevoshistoria? Meillä on aina ollut hevosia, joten lienee aika selvää että mut on heitetty kyytiin jo tosi nuorena. Neljä vuotiaana olin enimmäisen kerran ratsastusleirillä Lempäälän ratsastuskoulussa. Näistä ajoista en juuri muista muuta, kuin ämpärin mihin piti saada heitettyä kaviokoukku, kautakeksit, sekä itseni juoksemassa sinissä housuissa kunniakierrosta muiden perässä. Samalla tallilla kävin leirillä  vuosina 2003-2007

Olessani neljä sain myös ensimmäisen "hevoseni" Aatun, joka oli ihan oikea aasi! Hauskana tarinan muiden suusta. Aatun ollessa kiinni omenapuussa syömässä ruohoa, olin omatoimisesti kiivennyt selkään ja jököttänyt sielä koko päivän. Kiinnostus kavioeläimiin on selkeästi ollut intohimoinen jo pienenä. Edelleen mielessä kuuluu lause "askel mihin tahansa suuntaan, on voitto" pakottaa ei taatusti voinut. Lämmöllä muistaen.

Noin viisivuotiaana sain ponin, Valtsun. Tämän tirriäisen kanssa opin taatusti paljon, muistan kerran kirjoittaneeni päiväkirjaani tippuneeni vain seitsemän kertaa. Opin myös että ponin heittäytyessä maahan ensin otetaan jalustimet pois ja sitten katsotaan oliko jotain tehtävissä. Näitä kuvia etsiessä todettiin ponin olevan edelleen elossa ja kuvista päätellen voivan hyvin!

Hevosten hoito on kuulunut arkeen myös ihan nuoresta

n. 10 vuotiaana sain Ompun (Lady Ofelia), pieni ja terävä new forest tamma. Olisi sitä kuulemma voinut helpommankin hevosen hankkia lapselle. Omppu ehti opettaa paljon, olisi hienoa päästä nyt ratsastamaan sillä, kun itsekkin osaa. Ponin kanssa koin ekat oikeat kisat. Muistan elävästi kuinka aina oltiin kolmansia, ihan aina ja edellä samat ihmiset. 

Ompun rinnalla oli suomenhevonen Lopin Viivi, joka on ensimmäinen jota treenasin itsenäisesti. Aijemmin olin apuna ja stunttina, Viivin kanssa pääsin kuitenkin aloittamaan ja tutustumaan hevosen kouluttamiseen. Päästiin ihan mukavalle heB tasolle tamman kanssa, ehdin sen kanssa yhdet kisatkin käymään.

Viivi

Puolukka oli mun ihan eka itse rakentama poni. Meille tullessaan sitä ei saanut kiinni ja se pelkäsi ihmistä. Pitkään sen kanssa tehtiin töitä ja nykyään tuon pienen takkuturkin selkään voi laittaa pieniä ihmisiä, joita se kantaa tasaisen varmasti. Harmikseni olen kasvanut sille liian pitkäksi, Puolukka asuu edelleen meillä, se tekee lasten tunteja, jonka lisäksi siskoni ratsastavat ja kisaavat sillä. 

on söpöö

Rock Eileen "Elli, Pälli" astui mun elämään olessani suunnilleen 12. Ellin kanssa ehdittiin tekemään yhdessä töitä kuutisen vuotta. Nuo kuusi vuotta ovat opettaneet mulle ehkä eniten. Elli ei ollut helppo hevonen, multa meni monta vuotta löytää siihen yhteys ja voittaa sen luottamus. Lopulta molemminpuolinen luottamus kuitenkin löytyi. Ollaan yhdessä hypätty Niinisalossa maastoesteitä, menty ilman varusteita, käyty uimassa, opeteltu temppuja, lähes mitä vain voi hevosen kanssa keksiä on kokeiltu. Elli siirtyi pilven reunalle tänä syksynä, kolmeen päivään ei itkusta meinannut tulla loppua ja edelleen alkaa itkettää kun muistelen yhteistä taivalta. Elämäni hevonen <3

Hyödyllisiä taitoja

Elli <3

Wiku on ollut mun reilu kolme vuotta ja meillä asunut neljä vuotta. Jos Pälli opetti hevosista ja hevosen omistamisesta paljon, Wikun kanssa ollaan taas kehitytty enemmän ratsastuksellisesti. Wiku oli meille tullessaan sisäänratsastettu, sen jälkeen olen sen lähinnä yksin kouluttanut heA:han asti. Ja nostanut samalla oman tasoni heB:stä samaan heA:han. Tällä hetkellä valmentaudutaan säännöllisesti koulupuolella ja tähdätään helppon A:n luokkiin 2-tasolla, esnsi kaudella. Valmentaudutaan aktiivisemmin myös esteillä. Wikun kanssa mennään nii pitkälle, kun rahkeet riittää ja nautitaan harrastamisesta. Olen määrätietoinen ja kilpailuhenkinen, veren maku suussa ratsastaminen ei kuitenkaan sovi mulle ja sitä vältetään. Hevostelun kuuluu olla kivaa, ainakin joskus, aina ei kuulemma voi mennä putkeen. 

Ei niin hyvin menneet reenit..

Puolukan varsa Tina, oli mun eka hevosvauva, jonka kasvua pääsin seuraamaan. 

Vauvoja!!

Kilpailujännitys, estekammo ja kilpailuhenkisyys on mun suurimpia ongelmia henkisellä puolella. Esteillä erityisesti meinaa silmissä sumeta jossain viidennen esteen kohdalla, en ole ihan varma mistä kaikesta se mulla johtuu. Toisaalta jännittää, silti haluaa voittaa, se jännitys lisää myös omia kierroksia. Koulussa on helpompaa, usein jaloista lähtee kokonaan tunto, mutta saan mieleni pysymään kasassa. Sen lisäksi että haen hevosille tulokisa kisoista, joudun aina haastamaan itseni. Haluan kehittyä myös kilparatsastajana, vaikka hevosten kouluttaminen ja niiden kanssa työskentely on muuten lähempänä sydäntä. 

Ellin varsa Ruu, tulevaisuuden kirkkaimpia tähtiä. Ruun kanssa tähdätään korkealle, mulla on vielä muutama vuosi aikaa kouluttaa itseäni paremmaksi, jotta voin tarjota tuolle somalle lapsella mahdollisimman hyvän startin kilpahevosen uralle. 

Matkassa on kulkenut mainittujen lisäksi monta hevosta, osa jo edesmenneitä, toiset edelleen meillä asustavia. Jokainen on jättänyt muhun oman jälkensä ja oppinsa. Aijon jatkaa matkaani hevonen rinnalla toivottavasti läpi elämän. Hankkien uusia karvaisia ystäviä, nauttien matkasta, mihin se ikinä päättyykin.